Innostuin tämän aiheen käsittelystä blogikirjoituksena joskus Covid-19-pandemian jyllätessä pahimmillaan. Muiden kiireiden myötä kirjoituksen julkaiseminen kuitenkin jäi. Nyt löysin tekstin jälleen ja sen pikaisen uudelleen lukemisen jälkeen, voin todeta, että aihe on edelleen ajankohtainen.
Innostuin vanhasta pois oppimisen haasteista ja mahdollisuuksista, kun luin uudelleen artikkelini, joka on julkaistu Suomen Poliisilehti & Poliisiurheilu lehdessä, nro 1/2017 nimellä Sakkomenettelyn huippuhetkiä ja vähän muutakin. (Tässä kirjoituksessa käyttämäni kuvat ovat ko. lehdestä.) Uusi sakkomenettely tuli voimaan joulukuun 1. päivänä 2016. Syksyn aikana järjestettiin uuden menettelyn myötä valtakunnallinen koulutus, josta tulee nyt kuluneeksi kuusi vuotta. Käsittelin Suomen Poliisilehden artikkelissa tuohon koulutukseen ja itse sakkomenettelyyn liittyviä asioita. Mainitsen artikkelissa myös poisoppimisen haasteet, jotka liittyivät uuden sakkomenettelyn sisäistämiseen ja siten myös menettelyn kouluttamiseen.
Omien ajatusten muuttuminen haasteista mahdollisuuksiin
Aikaisemmin tiedostin vain vanhasta pois oppimiseen liittyvät haasteet, kun nykyään käsitän poisoppimisen ennemminkin mahdollisuuksien kautta. Yleisesti todetaan, että tietystä toimintamallista poisoppiminen voi olla haastavaa. Tätä käsitystä toistetaan miettimättä, mitä haastavuuden korostaminen voi aiheuttaa. Poisoppimisen haasteiden toistaminen voi itse asiassa pahimmassa tilanteessa olla esteenä uuden oppimiselle.
Joillakin ihmisillä on tapana viitata menneisyyteen ja todeta ”ennen oli kaikki paremmin”. Näin voidaan ajatella myös uudesta lainsäädännöstä, kun uuden oppiminen ja sisäistäminen voi tuntua vaivalloiselta, varsinkin, jos omien toimintatapojen edellytetään samalla muuttuvan. Usein uuden lainsäädännön tarkoituksena on kuitenkin muuttaa huonoksi havaittu toimintamalli paremmaksi. Voimakas vastareaktio uutta asiaa vastaan voi kertoa yksilön tavasta reagoida uuteen sekä hänen kykyään poisoppia vanhasta. Yksilöltä voi puuttua kyky reflektoida omaa toimintaansa ja omia käsityksiään[1].
Hyvin nopeasti internethaulla ”vanhasta pois oppiminen”, voidaan hakutuloksen verkkosivujen määrästä havaita, että tästä aiheesta kirjoittaminen ei vaikuta kovin tarpeelliselta; aiheesta kun on kirjoitettu jo todella paljon! Toisaalta esimerkiksi kirjaston (Melinda) sivuilta hakutulokset ovat yllättävän vähäiset, vaikka käyttää edellistä hakua laajemman haun mahdollistavaa hakua ”pois oppiminen”. Sen sijaan pelkästään ”oppiminen” hakusanalla hakutulos on laaja. Toisaalta keväällä 2020 on nostettu esille haaste, että Poisoppiminen on ohitettu työelämän haaste.[2] Voisiko olla niin, että poisoppimista koskevaa ”mantraa” toistetaan eri yhteyksissä voimakkaasti, mutta keinoja sen toteuttamiseksi ei välttämättä ole esitelty samalla innokkuudella.
Olen jo pitkään pohtinut poisoppimisen ongelmaa ja sen tiedostamisen merkitystä opettajan työni vuoksi. Se korostuu erityisesti sellaisten aiheiden käsittelyssä, jossa opiskelijalla on jokin käsitys asioista ”miten ne ovat”. Toisaalta poisoppimisen ongelma on käsillä myös muualla. Usealle voi olla tuttu sellainen tilanne, kun päätetään esimerkiksi elää terveellisemmin, käydä kuntosalilla, käyttää vähemmän alkoholia tai liikkua enemmän. Hyvä kysymys on, kuinka kauan päätös tästä muutoksesta pysyy voimassa. Jääkö terveellinen elämä jo seuraavaan viikonloppuun, kun raskaan työviikon jälkeen halutaan vähän rentoutua viikon rasituksista vai ”kestetäänkö” uusia tapoja jopa kaksi viikkoa. Näissäkin tilanteissa on kysymys poisoppimisesta, joka kohdistuu totuttuihin tapoihin, vaikka yleensä yhdistämme poisoppimisen työelämään tai opiskeluun.
Tietyn tutkinnon suorittamiseen liittyvän oppimisen lisäksi, meistä jokainen voi siis oppia joka päivä jotakin uutta, jos vain haluamme kehittää itseämme ja omaan toimintaamme. Silloin kysymys on päätöksestä luopua vanhoista ”huonoista tavoista” ja uuden elämän aloittamisesta. Aika-ajoin huomaan olevani tilanteessa, jossa keskustelukumppanini on vaikea sisäistää uutta asiaa tai tilannetta, kun hänelle on syntynyt asiasta jo tietty käsitys. Nyt tarkoitan myös (ja ehkä jopa erityisesti) tilanteita opettajan työni ulkopuolella.[3] Tähän poisoppimisen haasteisiin palaan muutaman esimerkin jälkeen.
Miten poisoppiminen tapahtui sakkomenettelyä koskevassa koulutuksessa?
Erilaisten käsitteiden ymmärtäminen oikein ja keskustelijoiden kesken samalla tavalla on tärkeää, jotta käsitteitä sovellettaisiin oikein. Esimerkiksi Suomen Poliisilehdessä artikkelissa kerrotun sakkomenettelyn yhteydessä korostuu käsitteiden oikea soveltaminen, jotta kansalaista ohjataan sakotustilanteessa oikein. Totean tuossa artikkelissa sakkomenettelyn osalta, että ”Nyt on kuitenkin vain yksi tie, vanha on unohdettava ja uusien käsitteiden merkitys ja niiden ymmärtäminen on välttämätöntä, että sakkoa antava virkamies osaa neuvoa kansalaista oikein, esim. valitusasiassa.” Haasteet sakkomenettelyn sisäistämisessä olivat tavanomaista suuremmat, koska uudessa lainsäädännössä uuden menettelyn nimet vivahtivat vanhan menettelyn suuntaan, mutta niillä oli uudessa laissa erilainen merkitys.[4]
Asiaa lähestyttiin sakkomenettelyä koskevassa koulutuksessa säännöksiä soveltavan virkamiehen näkökulmasta. Sakotuksen järjestelmiä (Polo ja Patja) kehitettiin samassa yhteydessä, ja virkamies sai opiskella uuden menettelyn toimivien järjestelmien kautta. Viittaankin artikkelissa siihen tyytyväisyyteen, joka sakkojen kirjoittamisesta vallitsi; sitä pidettiin helppona, kun uudet järjestelmät tukivat sakottamista toimintana. Uusi menettely koettiin siis helppona, vaikka käsitteet muuttuivat. Tämä selittyy sillä, että poisoppiminen oli helpompaa, kun se opiskeltiin toimivien järjestelmien avulla.
Tänä päivänä kukaan ei enää edes muistele vanhaa menettelyä rikesakkojen ja rangaistusmääräysten aikaa sellaisena ”aikana, kun kaikki oli paremmin”. Tämä saattaa olla yksi tapa saada lainsäädännön muutokset ”helpommin läpi”. Poisoppimista pitäisi tukea muuttamalla järjestelmiä siten, että ne tukevat poisoppimista ja käytännön työn tekemistä, jos sellainen siis on mahdollista ja tarkoituksenmukaista.[5]
Samoin kaikessa muussa uudessa opittavassa asiassa tai menettelytavassa tärkeämpää olisi nähdä siinä piilevät mahdollisuudet sekä lähestyä uutta tilannetta tästä näkökulmasta. Uuden asian tarjoileminen oppijalle tämän toimintaa kehittävänä helpottaa poisoppimista. Silloin uusi menettely nähdään mahdollisuutena tehdä sama asia helpommin; uuteen asiaan suhtautuminen on siten asian oppimisen kannalta ensimmäinen askel. Tähän suhtautumiseen kannattaakin kiinnittää enemmän huomioita kuin itse asiaan. Jos virkamies haluaa oppia uuden asian, hän opettelee sen, kunhan koulutus vain motivoi siihen.
Erilaisia poisoppimisen tilanteita asiantuntijuuden yhteydessä
Tarkastelen poisoppimista muutaman tilanteen avulla. Asiantuntijuus syntyy ja sitä arvioidaan suhteessa siihen ympäristöön, jossa asiantuntija toimii. Lähestyn asiantuntijuutta ensin juristin näkökulmasta ja myöhemmin yleisemmin. Juristi saa yleensä omissa tehtävissään keskittyä tietyn lainsäädännön osa-alueen tai -alueiden sisältöön sekä niiden soveltamiseen. Asioiden teoreettinen ymmärtäminen ei ole riittävää, vaan yleensä niitä on välttämätöntä pohtia lainsäädännön soveltamistilanteina konkreettisessa käytännön tilanteessa. Yleensä juristit erikoistuvat ja toimivat jonkin lainsäädännön osa-alueen erityisasiantuntijoina.
Erikoistumisesta huolimatta juristilta voidaan pyytää neuvoja laajalta alueelta. Silloin kysymys saattaa sijoittua juristin osaamisen reuna-alueelle tai jopa hänen osaamisensa ulkopuolelle. Silti ”voisitko vähän auttaa tässä jutussa, kun sinä kun olet juristi ja pitkän koulutuksen omaava, …” on keskustelun avauksena aika tavallinen juristille esitettynä. Kysyjä voi olla tyytymätön juristikaverinsa toimintaan, jos tämä ei suoralta kädeltä anna 100-prosentin varmuudella ”oikeaa” vastausta. Ainakin juristille voi syntyä sellainen vaikutelma, ja juristina hän voi itsekin kokea riittämättömyyttä, kun ei pystynyt vastaamaan esitettyyn kysymykseen, vaikka kaveri asian niin hienosti pohjustikin.
Tavallista kuitenkin on, että jos juristi ei ole käsitellyt jonkin alueen oikeudellisia asioita viime aikoina, eikä muutoinkaan pysytellyt niiden osalta ajan tasalla, hän voi huomata omien tietojensa vanhentuneen. Tällöin juristin on tärkeää todeta, etteivät kyseiset asiat kuulu hänen asiantuntemuksensa keskiöön tällä hetkellä, vaikka hän on ollut niissä asiantuntija joskus aikaisemmin. Näin juristi tiedostaa asiantuntemuksensa rajat ja selostaa kysyjälle myös syyn tilanteeseen. Juristi tietää itse, onko hän paras asiantuntija ystävän tai tutun esittämään aihepiiriin kysymykseen, vaikka hän kysyjän näkökulmasta voisi olla edullisin vaihtoehto. Kukaan juristi ei voi osata täydellisesti kaikkea kansallista ja kansainvälistä lainsäädäntöä, vaan juristin erikoistuminen on välttämätöntä hänen osaamisensa syventämiseksi ja varmistamiseksi.
Edellä kerrottu tilanne voi nostaa lukijassa kysymyksen, miten tilanne liittyy poisoppimiseen. Kysymys on siitä, että juristin samoin kuin muiden tietyn aihepiirin asiantuntijoiden tulee toimintaympäristön muutoksissa tiedostaa, ovatko hänen tietonsa edelleen ajan tasalla. Tilanne voidaan nähdä tarpeena tiedostaa puute asiantuntijan omassa asiantuntemuksessa, eli käsillä on tavallaan poisoppimisen tilanne. Tiedostamisen jälkeen asiantuntija täydentää asiantuntemustaan, jos katsoo sille olevan tarvetta tai välttää ottamasta kantaa asioihin, joissa hän ei enää ole asiantuntija.
Asiantuntijoiden edellytetään pystyvän vastaamaan mitä erilaisimpiin kysymyksiin ja vieläpä todella nopeasti. Esimerkiksi Covid -19-pandemian pahimpaan aikaan käytiin hyvin paljon keskustelua viruksen leviämisestä ja sen estämiseen liittyvistä tarpeellisista toimenpiteistä. Aihepiiristä käyty keskustelu liittyi myös siihen, millaisina asiantuntijoiden lausumia pidettiin. Asiantuntijoiden lausumia ja osaamista voitiin kyseenalaistaa. Lisäksi heidän saatettiin väittää kertoneen vääriä asioita, kun tiedot oli kerrottu sen tietämyksen mukaan kuin asiantuntijalla oli tietojen antamisen hetkellä. Silloin asiantuntijan kyseenalaistaja ei huomioi asiantuntijan lausuman ajankohtaa, eikä sitä, mitä tietoja – mahdollisesti vääriä tai vaillinaisia – viruksesta oli lausuman antamisen aikaan.
Kuulijan näkökulmasta kysymys voi olla halusta kyseenalaistaa viruksesta esitetyt käsitykset. Sen lisäksi kysymys voi olla pienessä mittakaavassa siitä, että viruksesta kuulijalle jo kerrottu asia on kuulijan näkökulmasta se ensimmäinen asia, jonka hän on oppinut tästä asiasta. Viruksesta annettujen tietojen muututtua (siitä olevien tietojen lisääntyessä) käsillä on jälleen poisoppimisen tilanne. Silloin tietoja saaneen täytyy ensin tunnistaa, mikä aikaisemmin opitussa oli virheellistä eli miltä osin viruksesta annetut tiedot olivat muuttuneet. Vasta sen jälkeen uuden oppiminen viruksesta on mahdollista siten, ettei oppiminen aiheuta turhautumista tai muita kielteisiä tuntemuksia. Kuulija voi kokea saamansa tiedot ristiriitaisiksi. Hän ei tiedosta asiantuntijoiden haastetta jakaa tietoja uudenlaisesta asiasta. Toisaalta hän ei myöskään tiedosta omaa asemaansa opittuaan virheelliset asiat, joista pitäisi poisoppia voidakseen sisäistää uutta tietoa viruksesta.
Hyvä kysymys onkin, miten poisoppimiseen päästään positiivisesti ja kehittävällä otteella. Siihen pureutuminen on keskiössä tämän blogikirjoituksen seuraavassa päätösjaksossa.
Positiivisesti ja kehittävällä otteella työhönsä suhtautuvan tarve poisoppimiseen
Henkilö voi suhtautua omaan työhönsä positiivisesti ja kehittävällä otteella, eikä hän välttämättä näe tarvetta toimintansa kehittämiselle. Kehittävä henkilö on ikään kuin kehäpäätelmän vanki; henkilö pitää itseään omassa työssään niin positiivisena ja kehittäjänä, koska hänellä on sellainen ote työhönsä, eikä hän koe tarvitsevansa muiden ehdottamia muutoksia. Silloin henkilö suhtautuu asioihin kehittävällä otteella, mutta häneltä jää huomaamatta, kuinka paljon hänen toimintaansa tosiasiassa vaikuttavat totutut ja tiedostamattomat menettelytavat. Tutustumalla esimerkiksi esitykseen Neljä jaloa totuutta poisoppimisesta,[6] voidaan helposti huomata, että poisoppiminen edellyttää muutakin kuin henkilön uudistusmielisyyttä ja kehitysmyönteisyyttä.
Tavallisemmin poisoppimisessa on kysymys uuden asian oppimisesta, jolloin jokin vanha tapa tai menettely korvataan uudella. Poisoppimisen yksi jalo totuus on, että poisoppiminen voi tapahtua vain henkilön omasta vapaasta tahdosta. Silloin henkilö kokee muutoksen tarpeelliseksi, hänellä on muutokseen motivaatiota ja positiivinen tunnelataus, jolloin henkilö heittäytyy haasteeseen oppia uusi asia. Samalla henkilö voi joutua myöntämään, että aikaisemmin ajateltu ei ollutkaan ”oikea” ja ”tarpeellinen” asia.[7] Uusi opittava asia voi olla henkilön epämukavuusalueella. Uuden asian sisäistäminen ja toimiminen uudella tavalla antaa onnistumisen kokemuksen vasta uuden asian oppimisen jälkeen. Ehdoton edellytys tämän tunteen saavuttamiselle on se, että henkilö antaa itselleen mahdollisuuden oppia uutta.
Oikein toteutettuna poisoppiminen onkin voimaannuttavaa ja innostavaa. Silloin henkilö tulee tietoiseksi omasta osaamisestaan ja pohtii osaamistaan tavoitteellisesti. Oman toiminnan ja omien menettelytapojen tutkiminen saattaa osoittaa, ettei poisoppimista tarvita lainkaan tai, ettei se ole tarpeen kaikilta osin.[8] Vanha toimintatapa voi olla osin tai kaikilta osin hyödyllinen ja toimiva. Muutoksia ei pitäisi siis tehdä pelkästään muutoksen vuoksi. Kaikessa kehittämisessä pitäisi miettiä, mitkä asiat vanhassa menettelyssä ovat toimivia ja jättää ne ennalleen, koska toimivien menettelytapojen muuttamiseen ei ole tarvetta.
Mitä siis poisoppimiseen tarvitaan?
Poisoppiminen edellyttää kaikissa arjen tilanteissa oman toiminnan reflektoimista. Olemme omien tottumustemme vankeja, emmekä välttämättä edes huomaa kuinka haastavasti teemme asioita. Samoin työelämässä poisoppiminen ja oman työviihtyvyyden lisääminen edellyttää oman toiminnan ja ratkaisujen reflektoimista. Sen jälkeen uuden oppiminen on paljon helpompaa. Kaikkein tärkeintä on innostaa toinen oppimaan; saada hänet ajattelemaan asiasta uudella tavalla.
[1] Tätä selostetaan konkreettisesti FA Blogissa 129 Jatkuva oppinen, artikkelissa Oppimista tärkeämpää on poissoppia. Saatavilla, https://filosofianakatemia.fi/blogi/oppimista-tarkeampaa-on-kyky-poisoppia/, katsottu 31.10.2022.
[2] Integral, julkaisut, saatavilla: https://www.integral.fi/julkaisu/poisoppiminen, katsottu 31.10.2022.
[3] Toki havaintoni antavat aiheen kysyä, kuinka paljon itselläni on tällaisia toimintatapoja ja käsityksiä, joita en edes tiedosta ”vanhanaikaisiksi” tai tavoiksi, jotka voisi tehdä paljon tehokkaammin ja uudella tavalla. Se olisikin sitten ihan oman pohdinnan paikka, mutta sen toteuttaminen on tarkoituksenmukaisempaa yksityisemmin kuin tässä artikkelissa.
[4] Lain soveltajan kannalta tällaista lainsäädännön uudistusta voidaan pitää kaikkein hankalimpana. Tämän kysymyksen tarkastelu on kuitenkin ehkä toisen blogikirjotuksen arvoinen.
[5] Toki sakkomenettelyssä on ollut haasteita ja lainsäädäntöä myös parannettu sen voimaan tulon jälkeen. Arviointi perustuukin tässä koulutuksen ilmapiiriin ja poisoppimiseen.
[6] Youtube-tallenne, saatavilla: https://www.youtube.com/watch?v=a2YbUtRPtZ0, katsottu 31.10.2022.
[7] Youtube-tallenne, saatavilla: https://www.youtube.com/watch?v=a2YbUtRPtZ0, katsottu 31.10.2022.
[8] Youtube-tallenne, saatavilla: https://www.youtube.com/watch?v=a2YbUtRPtZ0, katsottu 31.10.2022.
Satu Rantaeskola 